Suomen eräs erityispiirre julkisessa vallankäytössä on ollut kuntien suhteellisen suuri valta. Kunnanvaltuusto päättää useimpien julkisten palveluiden toteuttamisesta alueellaan. Palveluiden rahoittamiseksi kunta kerää alueellaan asuvilta veroja, joista suurimman osan kunta saa itselleen (kunnallisvero ja kiinteistövero). Lopuistakin verotuloista moni kunta saa ison osan takaisin erilaisina avustuksina kunhan raha on kiertänyt valtion ja muiden kuntien päätöksentekoprosessin läpi.
Homma on sinällään toiminut varsin hyvin, sillä kuntien välinen verokilpailu on pitänyt toiminnot kohtuullisen tehokkaina. Kasvavan ongelman on muodostanut se, että valtio on lisännyt kunnille runsaasti uusia velvoitteita. Velvoitteiden toteuttamisen kannalta väestöpohja ei kuitenkaan aina ole ollut riittävä. Haasteisiin kunnat ovat vastanneet perustamalla useamman kunnan kanssa yhteisiä organisaatioita palveluita tuottamaan.
Kuntien lisääntyneet velvoitteet ovat johtaneet siihen, että kunnan väestön optimaalinen koko ja erityisesti tehokkaan toiminnan mahdollistava minimikoko on kasvanut. Niinpä kunnat ovat fuusioituneet naapureittensa kautta niin, että kuntien lukumäärä on tipahtanut vuoden 1999 452:sta 2009 348:aan.
Fuusiot eivät ole kuitenkaan ratkaisseet kaikkia ongelmia ja toisaalta isompiin organisaatioihin liittyy usein tiettyä tehottomuutta verrattuna hyvin toimiviin pienempiin organisaatioihin. Eräs tällainen ongelma on liikenneinfrastruktuurin rahoittaminen. Valtio kerää ajoneuvoveron, arvonlisäveron sekä polttoaineveron. Kun taas kunnat vastaavat oman alueensa tie- ja katuverkon rakentamisesta ja ylläpidosta tietyin poikkeuksin. Ongelman tässä muodostaa se, että liikenteen kasvun myötä seuraavat ongelmat joudutaan hoitamaan pitkälti kunnallisverotuottojen kautta. Mikäli kunnat saisivat pääosan tieliikenteeltä perityistä veroista, olisi kuntien huomattavasti helpompi ratkaista liikenteen kasvun aiheuttamia ongelmia. Tärkein edellä viittaamistani poikkeuksista on kuntien välisen ja laajemman tieverkon rakentaminen ja ylläpito. Sillä puolella resurssit ovat olleet suhteessa suuremmat, mikä on lisännyt liikennemäärää ja tuonut ongelmia tiiviimmin asutetuille alueille.
Nähdäkseni kuntien väliset fuusiot ja kuntien välinen yhteistyö ovat kuitenkin vain osaratkaisuja ja perusongelma on kuntien ja valtion välisessä päätöksenteon jaossa: valtio luo velvoitteita ja siten siis aiheuttaa menoja, kun taas kunnat toimivat toimeenpanevina eliminä ja rahankerääjinä. Yhtälö on jossain määrin onneton. Näkisin mieluummin valtion keskittyvän valtiotasolla merkityksellisiin asioihin ja jättävän muut asiat alemmilla tasoilla päätettäviksi.
Pieni kunta on luonnollisesti liian pieni yksikkö esimerkiksi erityissairaanhoidon toteuttamiseen (tätä ongelmaa tosin ei olisi, mikäli sairaanhoito olisi samalla tavoin täysin yksityisen sektorin hoitamaa kuin vaikkapa kaupan ala) tai vaikkapa valtateiden rakennuttajaksi ja ylläpitäjäksi. Kuntien koon kasvua en kuitenkaan näe aina toimivana lääkkeenä, sillä kasvu johtaa päätöksenteon etääntymiseen äänestäjistä ja byrokratian kasvuun.
Autoistumisen ja joukkoliikenteen nopeutumisen myötä ihmisten liikkuminen on lisääntynyt huomattavasti. Moni asuu eri kunnassa kuin missä työskentelee. Lisäksi monella on kakkosasunto tai kesämökki toisella paikkakunnalla. Nämä ovat johtaneet jossain määrin epäsymmetriaan julkisen palvelun kulujen ja tulojen kohtaamisen kesken. Kuntien vallan lisääminen suhteessa valtioon johtaisi maaseudun autioitumisen kiihtymiseen kuntien kilvan supistaessa tarjoamiaan palveluita. Tästäkään ei siis olisi lääkkeeksi. Kuntien ja valtion väliin tarvitaan tehokkaasti toimiva aluehallinto. Tälläinen voisi olla liittovaltiojärjestelmä, jossa esimerkiksi historialliset maakuntamme muodostaisivat uudet valtiot ja nykyinen valtio muuttuisi liittovaltioksi. Eduskunta olisi liittovaltion päättävä elin, maakuntaparlamentti maakunnan ja kunnanvaltuusto kunnan. Kaikki muut välihallinnot voitaisiin lakkauttaa ja nykyiset suurkunnat jakaa pienempiin kuntiin (lähinnä Helsinki, Espoo ja Vantaa).
Nykyisten välihallintojen ongelmia ovat päällekkäisyydet, niiden keinotekoisuus (ajatellen nyt vaikkapa nykyistä läänijakoamme) ja kansan vieraantuminen niistä. Olisi hyvä että välihallinnon piirissa asuvat kokisivat jonkinlaista yhteisyyttä toistensa kanssa ja siten halinnon edustajakseen. Vanhojen maakuntien asukkailla tällaista nähdäkseni jonkin verran on. Toki tilanne on muuttunut huomattavasti vuosien saatossa muuttoliikkeen myötä ja jos uutta laajaa valtaa käyttävää aluehallintoa lähdetään luomaan, niin aluejakoa on syytä tutkia ja pohtia perusteellisesti.
Uudessa liittovaltiomuotoisessa Suomessa valtionhallintoa siis supistettaisiin. Uusien osavaltioitten asukkaiden puolestaan tulisi saada itse päättää miten maakuntaparlamenttinsa kokoavat ja miten edustajansa valitsevat. Osavaltion perustava kokous voisi tapahtua alueen kunnanvaltuustojen toimesta. Tuossa kokouksessa kunnat päättäisivät millaisen hallinnon osavaltiolleen haluavat ja kuinka jakavat vastuunsa keskenään sekä kuinka järjestelmää voidaan jatkossa muuttaa.
Olen vakuuttunut, että liittovaltiona Suomen kehitys olisi tasapainoisempaa, yritystoiminta vireämpää ja ihmiset onnellisempia.
